Romaani

VALKOVUOKKO JA PUNARUUSU

Fiktiivinen tarina sijoittuu viime vuosisadan alkupuoliskolle Suomeen ja lähialueille. Se kertoo uskottavasti papista ja työmiehen perheestä, heidän yhteiskunnallisista tavoitteistaan ja niiden ristiriidoista. Se kertoo myös sodista, joissa Suomi tuli itsenäiseksi ja puolusti vapautta menestyksellä.

Suomen kielen historiaa

Perinteinen Emil Nestor Setälän ja Kai Donnerin yli sata vuotta sitten luoma suomenkielen sukupuumalli joutaisi romukoppaan. Ainakin puu joutaisi kääntää ylösalaisin eli oksisto olisi juuri. Parempi malli olisikin kerroksittain kasvava sipuli, joka jaetaan eri kieliä edustaviin lohkoihin. Sipulin pintakuorella jokaisella nykyisin puhutulla kielellä on laajuutensa mukainen paikka. Samoin joutaisi romukoppaan käsite eri kielten alkukodeista. Solu, josta sipuli alkaa kasvaa, edustaa kaikkien kielten yhteistä alkukotia. Ihmiskieli syntyi savannilla, jossa ihminenkin syntyi. Savanni on vaihtanut miljoonien vuosien aikana paikkaa. Käsite kielikunnistakin joutaisi hylätä. Kielet syntyvät eriytymällä ja sulautumalla. Kivikaudella kun maapallolla oli vähän ihmisiä ja paljon tilaa. heimot ja ryhmät asuivat tuhansia vuosia eristyksissä toisistaan luonnonesteiden muodostamien taipaleiden takana ja isoloituivat. Tuhannessa vuodessa ehtii syntyä uusi kieli. Siitä ovat todisteena Uuden Guinean sadat ellei tuhannet kielet. Eriytymistä tapahtuu vieläkin, vaikka maapallo on muuttunut monenlaisten yhteyksien ansiosta ”kyläksi”. Esim. Amerikan englanti on kehittymässä omaksi kieleksi. Sulautuminen tapahtuu, kun heimot ja kansat ovat kanssakäymisessä toisten heimojen ja kansojen kanssa. Naapurikielten vaikutuksesta syntyy murre. Murre voi syntyä yhdyskunnan sisälläkin. Silloin puhutaan slangista. Murretta ja slangia on helppo ymmärtää. Kun kaksi kansaa on paljon tekemisissä toistensa kanssa, voi syntyä pidginkieli. Siihen otetaan sanoja arvostetummasta kielestä, mutta kielioppi ei muutu. Pidginistä voi syntyä uusi kieli, kreoli. Kun kansat ovat jatkuvasti tekemisessä toistensa kanssa, tarvitaan ylätason kieli, lingua franca. Siksi tulee kehittyneemman yhteiskunnan kieli. Nyt maapallolla on kehittymässä uusi lingua franca: "bäd inklish" (Kieli huononee, kun sillä on toiskielisiä puhujia). Kieliä myös häviää. Pieni väestö vaihtaa kielensä arvostetumpaan, oma kieli ei enää kehity ja se kuolee käyttämättömänä. Myös suuri kieli voi kuolla. Niin kävi entiselle lingua francalle latinalle, kun se pirstaloitui moneksi kieleksi.
    
Viime jääkauden kylmimmän vaiheen aikana 26000 – 18000 vuotta sitten Euroopassa asui ihmisiä vain Mustanmeren ja Pyreneitten lähettyvillä sekä Balkanilla ja Italian niemimaalla, sillä pohjoisempana luonto oli asumiselle vihamielistä polaariaavikkoa ja tundraa. He olivat tulleet Eurooppaan Vähä- ja Keski-Aasiasta jääkauden lämpimän vaiheen aikana noin 50000 vuotta sitten. He elivät 50 hengen ryhmissä asuen majoissa ja vaihtaen asuinpaikkaa vuodenaikojen mukaan. He hankkivat ruoan pyydystämällä pienriistaa mutta myös isoja eläimiä ja keräämällä syötäviä kasveja.  Heidän kivikautiset kulttuurinsa on nimetty Aurignaciksi ja Gravetteksi argeologisten löytöpaikkojen mukaan. Heidän puhumaa kieltä ei tiedetä, kuten ei tunneta ennen heitä Euroopan asuttaneiden neandertilaistenkaan. Pauli Saukkosen mukaan kieli ei voi syntyä tyhjästä. Jokaisella kielellä täytyy olla edeltäjiä, joita ei voida määritellä, koska alkuperä ulottuu hämärään muinaisuuteen. Heidän puhumansa (turanilainen?) muinaiskieli levisi kivikaudella Euraasian valtavan alueen koilliskolkkaan asti (Dolukhanov). Joku paleosiperialanen kieli esim. jugagiiri on ehkä sen viimeinen edustaja. Länsi-Siperia asutettiin lounaasta ja etelästä sekä Itä-Siperia Kaakkois-Aasiasta. Muuttoliike jatkui Beringin salmen kautta ja ehkä Tyynenmeren yli Amerikan mantereille. Päinvastaistakin liikkumista on toki tapahtunut; kuparikaudella kyytit ja sarmaatit tulivat Aasiasta Eurooppaan. Viimeisimpiä tulijoita olivat hunnit, mongolit ja osmannit. Tulijat olivat paimentolaisia. He toivat muassaan hevosen sekä rattaat ja indoeurooppalaisen kantakielen. He sulautuivat kulttuurillisesti Euroopan aiemmin asuttaneisiin maanviljelijäväestöihin. Ennen maanviljelyä eurooppalaisten elinkeino oli metsästys ja keräily.

Sitä mukaan kun mannerjää vetäytyi ja maa tuli asumiskelpoiseksi, jäänjättömaalle muutti ihmisiä. Muuttosuunta oli pääsääntöisesti etelästä pohjoiseen. Liikkuminen tapahtui jokia pitkin, sillä metsämaastossa oli vaikea ja vaarallistakin kulkea. Itä-Euroopassa käytettyjä muuttoväyliä olivar suuret virrat Tonava, Prut, Dnestr, Bug, Dniepr, Don, Volga ja Ural. Muuttajat asuttivat jokien varret siirtyen ehkä kilometrin sukupolvessa. Lounaassa Pyreneitten refugista eli jääkauden asuinpaikasta muutettiin Atlantin rannikkoa seuraten pohjoiseen. Vaeltajat elivät kalastamalla ja pyydystämällä hylkeitä ja peuroja. Alpit estivät Italiasta ja osittain Balkanilta muuttamisen. Viimeisinä metsästäjä-kerääjien elämänmuotoa Euroopassa harjoittivat pohjoisen ja koillisen asukkaat. Etelä-Euroopan asukkaat olivat huonosti perillä pohjoisen metsävyöhykkeen asukkaista. 400-luvulla eaa. eläneellä historioitsija Herodotosilla oli haju Itä-Euroopan heimoista, ja roomalainen Tacitus tiesi Länsi-Euroopan kansat. Nykyään saadaan pohjoisen ihmisistä tietoa perimän avulla. Enemmistöllä saamelaisista on metsästäjä-kerääjien geenit. Dna osoittaa, että saamelaiset ovat jääkauden kylmimmän vaiheen aikana Lounais-Euroopassa asuneiden Homo sapiensien jälkeläisiä. Saamelaisista puolet kuuluu mitokondriaalisen dna:n haploryhmään V, joka syntyi 35000 vuotta sitten Välimeren seutuvilla HV-haploryhmään kuuluvien ihmisten keskuudessa. Heitä oli tullut länteen Vähä-Aasiasta Välimeren rantoja seuraten. Toinen puoli saamelaisista kuuluu mthaploryhmään U1b, joka on niin ikään Lounais-Euroopan refugista. Sisarhaploryhmistä U oli tullut Eurooppaan muutamia vuosituhansia aiemmin kuin HV. Jääkauden jälkeen ihmisiä tuli Ukrainan refugista Veikseliä, Oderia ja Elbeä pitkin pohjoiseen. He kohtasivat Pohjanmeren paikalla silloin olleella maalla Iberiasta Atlantin rannikoa pitkin tulleet. Syntyi myöhäispaleoliittinen Hampurin pyyntikulttuuri. Syntyi myös sekakieli, joka jakaantui alkusaameksi ja alkusuomeksi, kun osa ”hampurilaisista” (Ahrensburgin kulttuuri) jatkoi Atlantin sulaa rannikkoa pitkin Pohjois-Norjaan asti ja osa (Svidryn kulttuuri) vaelsi Itämeren itäpuolitse pohjoiseen. Kun ryhmät tuhansien vuosien kuluttua joutuivat kosketuksiin Lapissa, ne eivät enää ymmärtäneet toistensa kieltä. Atlantin rannikkoa pitkin tulleet (Komsa-kulttuuri) puhuivat pohjoissaamea ja "Suomen" kautta tulleet (Kunda-kulttuuri) Inarin saamea ja idempää kiertäneet koltansaamea.

Indoeurooppalaista kieltä puhuvat tulivat Pohjois-Eurooppaan tuhansia vuosia protosuomea ja protosaamea puhuvien jälkeen (vasarakirveskulttuuri). He ehkä ”lahtasivat” alkuasukkaita niin kuin Euroopasta Amerikkaan menneet intiaaneja. Metsästäjä-kerääjät vetäytyivät pohjoiseen tulijoiden tieltä. Paikalleen jääneet alkuasukkaat sulautuivat tulijoihin viimeistään pronssikauden vaihtuessa rautakaudeksi. He vaihtoivat kielensä tulijoiden indoeurooppalaiseen kieleen, joka edusti kehittyneempää ja arvostetumpaa elinkeinoa. Kalevi Wiik osoitti, että syntyneeseen kreolikieleen jäi ääntämisvirheitä, koska suomessa ja saamessa on toiset äännelait kuin indoeurooppalaisissa kielissä. Syntyneissä balttilaissa, germaanisissa ja slaavilaisissa kielissä on sanastossa suomalais – saamelaista substraattia eli perusainesta. Esim. suomen koti, saamen goahti ’kota’ ja englannin cottage ovat epäilemättä samaa juurta. Germaanisia kieliä voimakkaammin suomi jätti jäljen balttilaisiin kieliin, lättiin sekä liettuaan ja jo kadonneeseen preussiin. Balttilaiset kielet ovat vanhimpia indoeurooppalaisia kieliä. Niitä on puhuttu Itämeren kaakkoisrannoilla kauan ennen germaanisia ja slaavilaisia kieliä. Ennen balttilaisia kieliä Etelä-Baltiassa puhuttiin alkusuomea, mikä on todennettavissa paikannimistä kuten Väinäjoki. Suomi ja saame ovat joutuneet vuosituhansien aikana väistymään indoeurooppalaisten kielten alta etelästä tulleen väestöpaineen työntämänä. Mitä tulee Venäjällä yhä puhuttuihin suomalaisugrilaisiin kieliin, ne ovat sen kielen jatkajia, jota puhuttiin mesoliittisellä kaudella metsävyöhykkeellä Desna- ja Kamajoista pohjoiseen. Unkari on oma lukunsa. Unkarissa väitellään, ovatko unkarilaiset edes "ugreja". Geneettisesti he ovatkin eri "rotua" kuin pohjoisemmat kielisukulaisensa. He ovat geeniperimältään pitkälti samoja kuin indoeurooppalaisten kielten puhujat. Nykyunkarilaisista suurimman osan esihistoriallinen kantaisä jäljitetään mieheen, joka kuului Ydna haploryhmään R1. Unkarilaisten R1 on selitettävissä siten, että kuparikaudelta alkaen Kaspianmeren pohjoispuolitse tuli paimentolaisia Eurooppaan.  800-luvun lopulla madjaarit tulivat Aarpaadin johtamina Karpaattien alangolle, jossa asuneet heimot pakenivat Transsilvaniaan. Unkaria puhuvat szekelit säilyttivät siellä kielensä. He palasivat vähitellen takaisin ja sulauttivat madjaarit kielellisesti. Madjaarit toivat unkarinkieleen karjataloussanastoa. Sajnovics löysi 1700-luvulla suomen ja unkarin sukulaisuuden, mutta noiden kielten on täytynyt erota toisistaan hyvin kauan sitten, sillä suomen ja unkarin yhteiset sanat ovat metsästäjä – kerääjäkulttuurin ajalta. Dna ei kerro, mitä kieltä ihminen puhuu, mutta mainittakoon, että suomalaisista miehistä noin puolella viimeinen yhteinen esi-isä kuuluu Ydna haploryhmään N1c, johon kuuluvien kantaisä syntyi kivikaudella jossakin Itä-Euroopassa. Toinen suuri habloryhmä Suomessa on I1. Siihen kuuluvien esi-isät tulivat kivikaudella Vähä-Aasiasta Anatolian kautta Balkanille ja edelleen Tonavaa pitkin Keski-Eurooppaan. Ydna R haploryhmä edustuu Syomessa vähäisenä.

    Suomalaisugrilaisia kieliä puhuvat ovat asuneet tuhansia vuosia indoiranilaista kieltä puhuneiden kansojen pohjoisina naapureina. Molempien kielten sanoissa on paljon yhteisiä juuria. Kantaindoeuroopan hekvos, suomen hevos ja latinan equus ovat samaa juurta. Suomen sana Häme on samaa juurta kuin venäjän Zemlja, jonka yksi johdos on Saame. Indoeurooppalaiset ja myös turkkilaiset kielet ovat vuosisatojen kuluessa tunkeutuneet suomalaisugrilaisten kielten väleihin. Suomalaisugrilaisia kieliä puhutaan enää Pohjois- ja Koillis-Euroopassa sekä Karpaattien alangolla. Kaksi ugrilaista kansaa, hantit ja mansit, siirtyivät Ob-joen vesistöalueelle vasta jääkauden sulamisvesien synnyttämän jääjärven kuivumisen jälkeen. Sinne tuli myös samojedeja idästä. Suomalais–ugrilaiset kielet ja samojedikielet niputetaan yhteen uralilaiseksi superkielikunnaksi, mutta italialainen kielitieteilijä Angela Marcantonio esittää, ettei mitään uralilaista kielikuntaa ole olemassakaan. Unkari, saame ja suomi ovat vanhimpia Länsi-Euroopassa puhuttuja kieliä. Suomea ja varsinkaan saamea ei tuotu Fennoskandiaan Volgan mutkan "alkukodista", kuten kouluissa yhä opetetaan, vaan ne syntyivät jo myöhäispaleoottisella kaudella Luoteis-Euroopassa. Kaikki indoeurooppalaiset kielet ja myös baski ovat myöhempiä tulokkaita.  Yksi Italian niemimaalla puhutuista kielistä ennen indoeurooppalaisia itaalisia kieliä oli etruski. Se on ehkä kaukasialaisperäisen pelasgin sukuinen kieli, kuten baskikin. Siihen viittaa baskin kieliopillinen ergatiivi-rakenne, joka on joissakin kaukasialaisissa kielissä ja myös sumerissa. Kaukasiassa on Iberia niminen paikkakin. Nimi tuli siirtolaisten mukana länteen. Siperia-nimikin saattaa olla Kaukasiasta, josta lähteneet ihmiset asuttivat Länsi-Siperian yli 50000 vuotta sitten. Kaukasuksella oli myös Albania niminen paikka, josta albanialaiset ehkä siirtyivät nykyiseen kotimaahansa.

                                                                                      PIETARIN TUHKIMO

Ihmeellinen tarina Venäjän keisarinnan savolaisista sukujuurista

                                                               KIRJAN KUSTANTAMINEN OMAEHTOISESTI

Tietokoneen kovalevyn ja internetin keksimisen jälkeen kirjan julkaiseminen on kokenut suurimman muutoksen sitten Gutenbergin painokoneen. Nyt kuka tahansa voi julkaista kirjan ja panna sen jakeluun. Enää ei tarvitse tehdä (työ)sopimusta kustantajan kanssa, eikä tarvita suurta rahamassia. Julkaiseminen on muuttunut lähes täysin omaehtoiseksi, vain sopimus kirjapainon kanssa tarvitaan. Eikä sitäkään, jos valmistaa verkossa levitettävän digitaalisen kirjan. Sensuuriakaan ei ole, tosin itsesensuuri yhä on.  Halusin lapsesta saakka kirjoittaa romaanin. Minulla oli lukiossa äidinkielen opettajana kaksikin kirjailijaa, kumpikaan ei havainnut minussa kirjallista lahjakkuutta, ainakaan he eivät kehuneet aineitani (esseitäni) eivätkä antaneet minulle kiitettäviä arvosanoja. Mutta kirjoitin salassa novellin, jonka lähetin, muistaakseni ylioppilasvuotenani, erään kirjallisen aikakauslehden toimitukseen ja jäin toivorikkaana odottamaan sen julkaisemista. Minusta tulisi kirjailija ja elättäisin itseni kirjoittamisella. Lehdestä ei tullut edes vastausta.  Hylkäsin kirjoittamisen pariksi vuosikymmeneksi. Sitten elämässäni tapahtui muutos, minulle jäi aikaa tehdä sitä mitä olin halunnut. Moni sanoo, ettei ole aikaa romaanin kirjoittamiseen. Kyse on kuitenkin siitä, miten ajan käyttää. Minä en ole kovin sosiaalinen luonne. En halua viettää aikaani oluttuopin ääressä ystävien kanssa. Viihdyn hyvin yksinäisyydessä. Olin jo valmistellut romaanin kirjoittamista. Olin koonnut paljon tietoa Suomen lähihistoriasta ja kirjoittanut muistioita vihkoihin. Olin jopa luonut henkilöhahmoja. Sepitin tarinan mielessäni. Se muuttui koko ajan. Rupesin kirjoittamaan romaania, ensin lyijykynällä, koska oli jotenkin helpompi kirjoittaa käsin kuin koneella. En kertonut puuhastani kenellekään. Kirjoitin viitenä päivänä viikossa nelisen tuntia kerrallaan. Kirjoitin niin kiihkeästi, että sormeen tuli kipeä kyhmy. Sain romaanin valmiiksi ja aloin kirjoittaa sitä puhtaaksi mekaanisella kirjoituskoneella. Se koski korviin, ja panin korvatulpat. En ollut tyytyväinen lopputulokseen ja kirjoitin romaanin uudelleen, tällä kertaa sähkökoneella. Saatuani yli viisisatasivuisen käsikirjoituksen valmiiksi lähetin sen erääseen keskikokoiseen kustantamoon. En tainnut edes uskoa, että se julkaistaisiin. Silti vastaus oli pettymys. Kustannustoimittaja kehui tekstiä jonkin verran mutta totesi, ettei romaanini ollut julkaisukelpoinen.

 Kirjoitin romaanin uudelleen vaimoni hankkimalla tietokoneella. Tallensin ”saaliin” korpulle enkä kovalevylle, koska en halunnut vaimoni saavan tietää, että kirjoittelen. Lähetin valmiin käsikirjoituksen pienelle kustantajalle. Vastaus oli tyly, he eivät julkaisisi romaaniani.  Lähetin käsikirjoituksen vielä yhdelle kustantajalle tällä kertaa levykkeellä. Sieltä tuli pyyntö lähettää käsikirjoituksen alkuosa paperiversiona. Printtasin käsikirjoituksen ja lähetin kilon paketin kustantamoon. Vastaus tuli puolen vuoden kuluttua. Se oli kielteinen. Käsitin kustannustoimittajan vihjanneen, että monisatasivuisena romaanini oli liian laaja ja päätin jakaa sen kolmeen osaan. Kirjoitin ensimmäisen osan vielä kerran uudelleen, koska se oli Wordilla niin helppoa. Lähetin käsikirjoituksen samalla kertaa kuudelle kustantajalle, koska minulla ei ollut kärsivällisyyttä odottaa puoli vuotta vastausta jokaiselta.  Vastauksia alkoi tipahdella. Yhdeltä tuli ilmoitus, että he eivät käsittele levykkeitä. Yksi kustantaja pahoitteli, että levyke oli pudonnut käsikirjoituspinon väliin, josta se löytyi pitkän ajan kuluttua. Voi pyhä Sylvi. Kustantamoissa elettiin menneessä maailmassa. ”Vanhat” pitivät kiinni tottumuksistaan niin kauan kunnes siirtyivät eläkkeelle.  Romaanini ei sopinut yhdenkään kustannusohjelmaan. Yksi vastasi, etteivät he julkaise romaaneja. Yksi sanoi suoraan, että romaanini ei täyttänyt kirjallisia vaatimuksia. Yhdeltä tuli kiitosta persoonallisesta tyylistäni mutta samalla ihmettelyä, että käytin kallista aikaani romaanin kirjoittamiseen. Joku kehotti lähettämään kässärin Nuoren Voiman liittoon arvosteltavaksi. En tehnyt niin, koska olin jo keski-ikäinen.  Mutta aika muuttui vähin erin. Kustantamoissa alettiin hyväksyä levyke. Lähetin käsikirjoituksen pikku kustantajalle, viimeiselle toivolleni. Sieltä vastattiin, että he eivät kustanna romaaniani, koska eivät nähneet sen yltävän kirjana niihin myyntilukemiin, että työn toteuttaminen heidän toimestaan olisi taloudellisesti kannattavaa.  Aloin ymmärtää, että kustantaminen on kaupallista toimintaa. Tajusin, ettei kukaan kustantaja halunnut sitoa varojaan minun kirjaani. Olinhan noubodi. Kukaan ei ostaisi minun romaania.               

 Kirjoittelin edelleenkin, koska ei ollut parempaakaan tekemistä. Monta kertaa tuli mieleen, että teen turhaa työtä. Samassa ajassa olisin kaivanut ojaa monta kilometriä, mikä oli paljon hyödyllisempää kuin se mitä tein. Näin lehdessä ilmoituksen romaanikilpailusta, jossa palkitaan paras käsikirjoitus ja se painetaan kirjaksi. Koska minulla oli valmis käsikirjoitus lähetin sen kokeeksi, jos vaikka tärppäisi. HS:ssä oli aikanaan ilmoitus voittajasta. Se en ollut minä.  Olin jo unohtanut kilpailun, kun järjestäjältä tuli kirje, jossa ilmoitettiin, että käsikirjoitukseni oli parhaiden joukossa. Kustantaja tarjoutui tekemään siitä kirjan, mutta minä joutuisin maksamaan valmistamisen itse. Soitin kustantajan käyttämään kirjapainoon ja kysyin, paljonko painaminen maksaisi. Kuultuani summan hyväksyin muutaman sadan kappaleen painamisen. Hioin käsikirjoitusta vielä, ennen kuin lähetin sen kirjapainoon. Kirja valmistui nopeasti. Sain kirjoista pienen osan itselleni. Kustantaja lupasi myydä suuremman osan kirjatukkuihin ja kirjastoihin. Sain myytyä kirjat nopeasti sukulaisille ja tutuille. Korjasin kirjasta löytämäni painovirhepaholaisen tekoset ja pyysin kustantajalta uuden painoksen. Kustantaja ei vastannut koskaan. Aloin vaipua epätoivoon. Ei tuntunut olevan mitään mahdollisuutta julkaista trilogian kahta muuta osaa.

 Ensimmäisen romaanini julkaisemisen yhteydessä olin saanut oppia käsikirjoituksen painokuntoon valmistamisesta. En muista kuinka keksin, että voisin tehdä kaiken kirjan valmistamiseen liittyvän Wordilla itse. Ehkä se tapahtui kokeilemalla ja löytämällä. Tartuin härkää sarvista kaataakseni sen kumoon. Käsikirjoitus on raaka-ainetta, josta kirja muokataan. Mallia voi katsoa valmiista kirjoista. Leipäteksti on yleensä Times New Roman. Fontin koko on pisteiden 10 ja 12 väliltä. Asetetaan sarkaimet ja valitaan riviväli. Wordissa valitaan ”Tavuta asiakirja automaattisesti”. Romaaneissa teksti on tasattu molemmilta reunoilta. Valitaan ”Tasaa molemmat reunat”.  ”Sivun asetuksissa” voi tehdä kirjataiton. Siellä asetetaan sivun koko (romaanissa yleensä A5) ja marginaalit. Valitaan ”Sivunvaihto” ja ”Sivunumerot”. Neljää ensimmäistä ns. nimiösivua ei numeroida, vaan numerot aloitetaan viidennestä, josta myös teksti alkaa. Nimiösivuille tulee kirjailijan ja kirjan nimi sekä muuta informaatiota. Valmista sivua voi katsella ”Tulostinasettelunäkymässä” ja muokata sitä.  Oikoluvun voi tehdä Wordilla. Mutta jos käyttää murretta tai slangia, pitää olla tarkkana, sillä oikoluku on vain kirjakielelle. Teksti pitääkin lukea huolella ja ajatuksella, sillä etenkin ajatusvirheet ovat kavalia. Lopuksi pitää vielä tarkistaa, että kappaleet päättyvät oikein ja sarkaimet ovat kohdallaan. Se tapahtuu painamalla työkalurivissä olevaa merkkiä, joka muistuttaa väärin päin olevaa p-kirjainta. Lopuksi sovitetaan tekstin osajako sivuille. Sitten käsikirjoitus on valmis konvertoitavaksi pdf-tiedostoksi. Kirjapaino vaatii tekstin pdf-tiedostona. Netistä löytää ilmaisia konverttereita. Pdf-tiedosto voidaan siirtää sähköpostitse digipainoon. Digipainaminen on hieman kalliimpaa kuin ofsettpainaminen, vaikka ei tarvita kalliita painolaattoja. Mutta digipainaminen halpenee kaiken aikaa. Tulevaisuudessa luultavasti kaikki painaminen on digipainamista. Tulevaisuudessa kirja voidaan painaa kotona, tehdäänhän tulostamalla jo kokonaisia taloja.  Kirja tarvitsee kannet. Kaksipuoliset kannet valmistetaan kuvankäsittelyohjelmalla. Tarvitaan luovaa ajattelua. Etukannen kuvan voi piirtää ja värittää tai voi käyttää valokuvaa. Takakanteen tulee kirjan sisältöä esittelevä teksti. Kannattaa käyttää eri fonttia kuin leipätekstissä esim. Arialia. Fonttikooksi voi valita jonkun otsikkotyyleistä. Kannet asemoidaan oikeaan suhteeseen kirjan paksuuteen nähden kirjapainosta saatavien tarkkojen ohjeiden mukaan ja tallennetaan esim. JPEG-tiedostoksi. Se lähetetään esim. sähköpostitse kirjapainoon, joka painaa sen nelivärisenä. Kirjapainon voi valita tarjousten perusteella. Kirjapaino painaa niin monta kirjaa kuin haluat, vaikka vain yhden kappaleen. Lämpimäisiä saa nopeasti, eikä tarvitse odottaa kokonaista vuotta niin kuin jonkun kustantajan julkaisuohjelman puitteissa.  Tulevaisuudessa kirjat siirtyvät yhä enemmän digimuotoon. Paperikirjalla tulee olemaan lähinnä esinearvoa. Kirjoilla on yhä vaikeampaa ansaita.