Kirjan kustantaminen omaehtoisesti

Tietokoneen kovalevyn ja internetin keksimisen jälkeen kirjan julkaiseminen on kokenut suurimman muutoksen sitten Gutenbergin painokoneen. Nyt kuka tahansa voi julkaista kirjan ja panna sen jakeluun. Enää ei tarvitse tehdä (työ)sopimusta kustantajan kanssa, eikä tarvita suurta rahamassia. Julkaiseminen on muuttunut lähes täysin omaehtoiseksi, vain sopimus kirjapainon kanssa tarvitaan. Eikä sitäkään, jos valmistaa verkossa levitettävän digitaalisen kirjan. Sensuuriakaan ei ole, tosin itsesensuuri yhä on.

                 Halusin lapsesta saakka kirjoittaa romaanin. Minulla oli lukiossa äidinkielen opettajana kaksikin kirjailijaa, kumpikaan ei havainnut minussa kirjallista lahjakkuutta, ainakaan he eivät kehuneet aineitani (esseitäni) eivätkä antaneet minulle kiitettäviä arvosanoja. Mutta kirjoitin salassa novellin, jonka lähetin, muistaakseni ylioppilasvuotenani, erään kirjallisen aikakauslehden toimitukseen ja jäin toivorikkaana odottamaan sen julkaisemista. Minusta tulisi kirjailija ja elättäisin itseni kirjoittamisella. Lehdestä ei tullut edes vastausta.

                 Hylkäsin kirjoittamisen pariksi vuosikymmeneksi. Sitten elämässäni tapahtui muutos, minulle jäi aikaa tehdä sitä mitä olin halunnut. Moni sanoo, ettei ole aikaa romaanin kirjoittamiseen. Kyse on kuitenkin siitä, miten ajan käyttää. Minä en ole kovin sosiaalinen luonne. En halua viettää aikaani oluttuopin ääressä ystävien kanssa. Viihdyn hyvin yksinäisyydessä. Olin jo valmistellut romaanin kirjoittamista. Olin koonnut paljon tietoa Suomen lähihistoriasta ja kirjoittanut muistioita vihkoihin. Olin jopa luonut henkilöhahmoja. Sepitin tarinan mielessäni. Se muuttui koko ajan. Rupesin kirjoittamaan romaania, ensin lyijykynällä, koska oli jotenkin helpompi kirjoittaa käsin kuin koneella. En kertonut puuhastani kenellekään. Kirjoitin viitenä päivänä viikossa nelisen tuntia kerrallaan. Kirjoitin niin kiihkeästi, että sormeen tuli kipeä kyhmy. Sain romaanin valmiiksi ja aloin kirjoittaa sitä puhtaaksi mekaanisella kirjoituskoneella. Se koski korviin, ja panin korvatulpat. En ollut tyytyväinen lopputulokseen ja kirjoitin romaanin uudelleen, tällä kertaa sähkökoneella. Saatuani yli viisisatasivuisen käsikirjoituksen valmiiksi lähetin sen erääseen keskikokoiseen kustantamoon. En tainnut edes uskoa, että se julkaistaisiin. Silti vastaus oli pettymys. Kustannustoimittaja kehui tekstiä jonkin verran mutta totesi, ettei romaanini ollut julkaisukelpoinen.

                 Kirjoitin romaanin uudelleen vaimoni hankkimalla tietokoneella. Tallensin ”saaliin” korpulle enkä kovalevylle, koska en halunnut vaimoni saavan tietää, että kirjoittelen. Lähetin valmiin käsikirjoituksen pienelle kustantajalle. Vastaus oli tyly, he eivät julkaisisi romaaniani.

                 Lähetin käsikirjoituksen vielä yhdelle kustantajalle tällä kertaa levykkeellä. Sieltä tuli pyyntö lähettää käsikirjoituksen alkuosa paperiversiona. Printtasin käsikirjoituksen ja lähetin kilon paketin kustantamoon. Vastaus tuli puolen vuoden kuluttua. Se oli kielteinen. Käsitin kustannustoimittajan vihjanneen, että monisatasivuisena romaanini oli liian laaja ja päätin jakaa sen kolmeen osaan. Kirjoitin ensimmäisen osan vielä kerran uudelleen, koska se oli Wordilla niin helppoa. Lähetin käsikirjoituksen samalla kertaa kuudelle kustantajalle, koska minulla ei ollut kärsivällisyyttä odottaa puoli vuotta vastausta jokaiselta.

                 Vastauksia alkoi tipahdella. Yhdeltä tuli ilmoitus, että he eivät käsittele levykkeitä. Yksi kustantaja pahoitteli, että levyke oli pudonnut käsikirjoituspinon väliin, josta se löytyi pitkän ajan kuluttua. Voi pyhä Sylvi. Kustantamoissa elettiin menneessä maailmassa. ”Vanhat” pitivät kiinni tottumuksistaan niin kauan kunnes siirtyivät eläkkeelle.

                 Romaanini ei sopinut yhdenkään kustannusohjelmaan. Yksi vastasi, etteivät he julkaise romaaneja. Yksi sanoi suoraan, että romaanini ei täyttänyt kirjallisia vaatimuksia. Yhdeltä tuli kiitosta persoonallisesta tyylistäni mutta samalla ihmettelyä, että käytin kallista aikaani romaanin kirjoittamiseen. Joku kehotti lähettämään kässärin Nuoren Voiman liittoon arvosteltavaksi. En tehnyt niin, koska olin jo keski-ikäinen.

                 Mutta aika muuttui vähin erin. Kustantamoissa alettiin hyväksyä levyke. Lähetin käsikirjoituksen pikku kustantajalle, viimeiselle toivolleni. Sieltä vastattiin, että he eivät kustanna romaaniani, koska eivät nähneet sen yltävän kirjana niihin myyntilukemiin, että työn toteuttaminen heidän toimestaan olisi taloudellisesti kannattavaa.

                 Aloin ymmärtää, että kustantaminen on kaupallista toimintaa. Tajusin, ettei kukaan kustantaja halunnut sitoa varojaan minun kirjaani. Olinhan noubodi. Kukaan ei ostaisi minun kirjoittamaa romaania. Kirjoittelin edelleenkin, koska ei ollut parempaakaan tekemistä. Monta kertaa tuli mieleen, että teen turhaa työtä. Samassa ajassa olisin kaivanut ojaa monta kilometriä, mikä oli paljon hyödyllisempää kuin se mitä tein. Näin lehdessä ilmoituksen romaanikilpailusta, jossa palkitaan paras käsikirjoitus ja se painetaan kirjaksi. Koska minulla oli valmis käsikirjoitus lähetin sen kokeeksi, jos vaikka tärppäisi. HS:ssä oli aikanaan ilmoitus voittajasta. Se en ollut minä. ”Lottovoittoa” ei tullut. Olin jo unohtanut kilpailun, kun järjestäjältä tuli kirje, jossa ilmoitettiin, että käsikirjoitukseni oli parhaiden joukossa. Kustantaja tarjoutui tekemään siitä kirjan, mutta minä joutuisin maksamaan valmistamisen itse. Soitin kustantajan käyttämään kirjapainoon ja kysyin, paljonko painaminen maksaisi. Kuultuani summan hyväksyin muutaman sadan kappaleen painamisen. Hioin käsikirjoitusta vielä, ennen kuin lähetin sen kirjapainoon. Kirja valmistui nopeasti. Sain kirjoista pienen osan itselleni. Kustantaja lupasi myydä suuremman osan kirjatukkuihin ja kirjastoihin. Sain myytyä kirjat nopeasti sukulaisille ja tutuille. Korjasin kirjasta löytämäni painovirhepaholaisen tekoset ja pyysin kustantajalta uuden painoksen. Kustantaja ei vastannut koskaan. Aloin vaipua epätoivoon. Ei tuntunut olevan mitään mahdollisuutta julkaista trilogian kahta muuta osaa.

                 Ensimmäisen romaanini julkaisemisen yhteydessä olin saanut oppia käsikirjoituksen painokuntoon valmistamisesta. En muista kuinka keksin, että voisin tehdä kaiken kirjan valmistamiseen liittyvän Wordilla itse. Ehkä se tapahtui kokeilemalla ja löytämällä. Tartuin härkää sarvista kaataakseni sen kumoon.

Käsikirjoitus on raaka-ainetta, josta kirja muokataan. Mallia voi katsoa valmiista kirjoista. Leipäteksti on yleensä Times New Roman. Fontin koko on pisteiden 10 ja 12 väliltä. Asetetaan sarkaimet ja valitaan riviväli. Wordissa valitaan ”Tavuta asiakirja automaattisesti”. Romaaneissa teksti on tasattu molemmilta reunoilta. Valitaan ”Tasaa molemmat reunat”.

                 ”Sivun asetuksissa” voi tehdä kirjataiton. Siellä asetetaan sivun koko (romaanissa yleensä A5) ja marginaalit. Valitaan ”Sivunvaihto” ja ”Sivunumerot”. Neljää ensimmäistä ns. nimiösivua ei numeroida, vaan numerot aloitetaan viidennestä, josta myös teksti alkaa. Nimiösivuille tulee kirjailijan ja kirjan nimi sekä muuta informaatiota. Valmista sivua voi katsella ”Tulostinasettelunäkymässä” ja muokata sitä.

                 Oikoluvun voi tehdä Wordilla. Mutta jos käyttää murretta tai slangia, pitää olla tarkkana, sillä oikoluku on vain kirjakielelle. Teksti pitääkin lukea huolella ja ajatuksella, sillä etenkin ajatusvirheet ovat kavalia. Lopuksi pitää vielä tarkistaa, että kappaleet päättyvät oikein ja sarkaimet ovat kohdallaan. Se tapahtuu painamalla työkalurivissä olevaa merkkiä, joka muistuttaa väärin päin olevaa p-kirjainta. Lopuksi sovitetaan tekstin osajako sivuille. Sitten käsikirjoitus on valmis konvertoitavaksi pdf-tiedostoksi. Kirjapaino vaatii tekstin pdf-tiedostona. Netistä löytää ilmaisia konverttereita. Pdf-tiedosto voidaan siirtää sähköpostitse digipainoon. Digipainaminen on hieman kalliimpaa kuin ofsettpainaminen, vaikka ei tarvita kalliita painolaattoja. Mutta digipainaminen halpenee kaiken aikaa. Tulevaisuudessa luultavasti kaikki painaminen on digipainamista. Tulevaisuudessa kirja voidaan painaa kotona. Tehdäänhän tulostimilla jo kokonaisia taloja.

                 Kirja tarvitsee kannet. Kaksipuoliset kannet valmistetaan kuvankäsittelyohjelmalla. Tarvitaan luovaa ajattelua. Etukannen kuvan voi piirtää ja värittää tai voi käyttää valokuvaa. Takakanteen tulee kirjan sisältöä esittelevä teksti. Kannattaa käyttää eri fonttia kuin leipätekstissä esim. Arialia. Fonttikooksi voi valita jonkun otsikkotyyleistä. Kannet asemoidaan oikeaan suhteeseen kirjan paksuuteen nähden kirjapainosta saatavien tarkkojen ohjeiden mukaan ja tallennetaan esim. JPEG-tiedostoksi. Se lähetetään esim. sähköpostitse kirjapainoon, joka painaa sen nelivärisenä. Kirjapainon voi valita tarjousten perusteella. Kirjapaino painaa niin monta kirjaa kuin haluat, vaikka vain yhden kappaleen. Lämpimäisiä saa nopeasti, eikä tarvitse odottaa kokonaista vuotta niin kuin jonkun kustantajan julkaisuohjelman puitteissa.

                 Tulevaisuudessa kirjat siirtyvät yhä enemmän digimuotoon. Paperikirjalla tulee olemaan lähinnä esinearvoa. Kirjoilla on yhä vaikeampaa ansaita. Ammattikirjailijoita tulee olemaan yhä vähemmän.

Suomen kielen historiaa

Perinteinen kielen sukupuumalli joutaisi romukoppaan. Parempi malli olisikin kerroksittain kasvava sipuli. Samoin joutaisi romukoppaan käsite kielen alkukodista. Kielet syntyvät  olemassa olevista kielistä eriytymällä ja sulautumalla. Kivikaudella kun maapallolla oli vain vähän ihmisiä ja paljon tilaa etsiä uusia asuinsijoja, oli paljon kieliä. Ryhmät asuivat satoja vuosia eristyksissä toisistaan luonnonesteiden muodostamien taipaleiden takana ja isoloituivat. Siitä on todisteena Uuden Guinean sadat ellei tuhannet kielet. Eriytymistä tapahtuu vieläkin, vaikka maapallo on muuttunut monenlaisten yhteyksien ansiosta ”kyläksi”. Esim. Amerikan englanti on kehittymässä omaksi kieleksi. Sulautuminen tapahtuu, kun heimot ja kansat ovat kanssakäymisessä toisten heimojen ja kansojen kanssa. Kun kieli joutuu kontaktiin toisen kielen kanssa, syntyy murre ja pidginkieli. Kun kansat käyvät kauppaa toistensa kanssa tarvitaan yhteinen kieli eli lingua franca, jota melkein kaikki ymmärtävät. Se syntyy, kun arvostetumpi kieli sulauttaa toisen kielen itseensä. Nyt kansat ovat toistensa kanssa niin paljon tekemisissä, että maapallosella on kehittymässä uusi lingua franca. Se on "bäd inklish". (Kieli huononee, koska helpoin ymmärrettävyyttä edistävä tekijä määrää).
   
  Ellei Emil Nestor Setälän ja Kai Donnerin yli sata vuotta sitten luomaa suomalais-ugrilaisten kielten sukupuumallia hylätä kokonaan, se joutaisi ainakin kääntää ylösalaisin. Lehvästöstä pitäisi tehdä juuret ja juurista oksisto. Viime jääkauden kylmimmän vaiheen aikana 26000 – 18000 vuotta sitten Euroopassa asui ihmisiä vain Mustanmeren sekä Pyreneitten lähettyvillä ja ehkä Balkanilla ja Italian niemimaalla, sillä pohjoisempana luonto oli asumiselle vihamielistä polaariaavikkoa ja tundraa. He olivat tulleet Eurooppaan Etu-Aasiasta jääkauden lämpimän vaiheen aikana noin 40000 vuotta sitten. He elivät 25 hengen ryhmissä asuen majoissa ja vaihtaen asuinpaikkaa vuodenaikojen mukaan. He hankkivat ruokansa pyydystämällä isoja eläimiä mutta myös pienriistaa ja keräilemällä kasveja.  Heidän kivikautiset kulttuurinsa on nimetty Aurignaciksi ja Gravetteksi löytöpaikkojen mukaan. Heidän puhumaa kieltä ei tiedetä, kuten ei tunneta ennen heitä Euroopan asuttaneiden neandertilaistenkaan. Pauli Saukkosen mukaan kieli ei voi syntyä tyhjästä. Jokaisella kielellä täytyy olla edeltäjä, jota ei voida määritellä, koska alkuperä ulottuu hämärään muinaisuuteen. Heidän puhumansa (turanilainen?) muinaiskieli levisi paleokivikaudella Euraasian valtavan alueen koilliskolkkaan asti (Dolukhanov). Joku paleosiperialanen kieli esim. jugagiiri on ehkä sen viimeinen edustaja. Siperia asutettiin lännestä ja vähäisemmässä määrin Itä-Aasiasta. Muuttoliike jatkui Beringin salmen kautta Amerikan mantereille asti. Päinvastaistakin liikkumista on toki tapahtunut; skyytit ja sarmaatit tulivat Eurooppaan idästä mutta vasta kuparikaudella. Viimeisimpiä tulijoita olivat hunnit, mongolit ja osmannit. Tulijat sulautuivat Euroopassa ennestään asuneisiin väestöihin. He omaksuivat Euroopassa vallinneen kulttuurin tuoden siihen ja kieleen omat mausteensa.
 
  Sitä mukaan kun mannerjää vetäytyi ja maa tuli asumiskelpoiseksi, jäänjättömaalle muutti ihmisiä. Muuttosuunta oli pääsääntöisesti etelästä pohjoiseen. Liikkuminen tapahtui jokia pitkin, sillä metsämaastossa oli vaikea ja vaarallistakin kulkea. Itä-Euroopassa käytettyjä muuttoväyliä olivar suuret virrat Tonava, Prut, Dnestr, Bug, Dniepr, Don, Volga ja Ural. Muuttajat asuttivat jokien varret siirtyen muutaman kilometrin sukupolvessa. Lounaassa Pyreneitten refugista muutettiin Atlantin rannikkoa seuraten pohjoiseen. Muuttajat elivät kalastamalla ja pyydystämällä hylkeitä ja peuroja. Alpit estivät Italiasta ja Balkanilta muuttamisen. 400-luvulla eaa. eläneellä historioitsija Herodotosilla oli hajua Itä-Euroopan heimoista, ja roomalainen Tacitus tiesi Länsi-Euroopan kansat, mutta pohjoisen metsävyöhykkeen asukkaista kumpikin oli huonosti perillä. Viimeisinä metsästäjä-kerääjien elämänmuotoa Euroopassa harjoittivat pohjoisen ja koillisen asukkaat. Enemmistöllä saamelaisista on noiden metsästäjä-kerääjien geenit. Dna osoittaa, että saamelaiset ovat jääkauden kylmimmän vaiheen aikana Lounais-Euroopassa asuneiden Homo sapiensien jälkeläisiä. Saamelaisista puolet kuuluvat mitokondriaalisen dna:n haploryhmään V, joka syntyi 35000 vuotta sitten HV-haploryhmään kuuluvien ihmisten keskuudessa Välimeren seutuvilla. Heitä oli tullut Eurooppaan Vähä-Aasiasta Välimeren rantoja pitkin. Toinen puoli saamelaisista kuuluu mthaploryhmään U1b, joka on niin ikään Lounais-Euroopan refugista eli pakopaikasta, jossa ihmiset selviytyivät jääkauden kylmimmän vaiheen aikana. Sisarhaploryhmistä U oli tullut Eurooppaan ensin ja HV muutama vuosituhat myöhemmin.
   
  Mustameren seutuvilta Tonavaa, Veikseliä, Oderia ja Elbeä pitkin muuttaneet ja Iberiasta Atlantin rannikoa seuraten tulleet ihmiset kohtasivat Itämeren rannikolla ja Pohjanmeren paikalla olleella maalla. Syntyi myöhäispaleoliittinen Hampurin pyyntikulttuuri. Syntyi myös sekakieli, jota käytettiin lingua francana. Sekakieli muodostui ehkä alkusuomesta ja alkusaamesta. Alkusuomi oli Mustanmeren refugista ja alkusaame Pyreneitten refugista. Osa ”hampurilaisista” (Ahrensburgin kulttuuri) jatkoi Atlantin sulaa rannikkoa pitkin Pohjois-Norjaan asti (Komsa-kulttuuri), osa (Svidryn kulttuuri) kulki Itämeren itäpuolitse pohjoiseen. Kun ryhmät tuhansien vuosien kuluttua joutuivat kosketuksiin Lapissa, ne eivät enää ymmärtäneet toistensa kieltä, osa puhui pohjoissaamea ja osa Inarin saamea. Indoeurooppalaista kieltä puhuvat tulivat Pohjanmeren ja Itämeren rannikoille tuhansia vuosia protosuomea ja protosaamea puhuvien jälkeen. He olivat alkuaan paimentolaisia aroilta. Tulijat ehkä ”lahtasivat” alkuasukkaita niin kuin Euroopasta Amerikkaan menneet intiaaneja. Uudet asukkaat alkoivat harjoittaa kaskiviljelyä. Metsästäjä-kerääjät vetäytyivät pohjoiseen. Paikalle jääneet alkuasukkaat sulautuivat tulijoihin viimeistään pronssikauden vaihtuessa rautakaudeksi. He vaihtoivat kielekseen indoeurooppalaisen kielen, joka edusti arvostetumpaa elinkeinoa, ja jolla siksi oli korkeampi arvovalta. Kalevi Wiik on osoittanut, että syntyneeseen kieleen jäi ääntämisvirheitä, koska suomessa ja saamessa on eri äännelait kuin indoeurooppalaisissa kielissä. Kielenvaihdossa syntyneissä baltissa, germaanissa ja slaavissa on sanastossa suomalais-saamelaista substraattia eli perusainesta. Esim. suomen koti, saamen goahti ’kota’ ja englannin cottage ovat epäilemättä samaa juurta. Voimakkaammin kuin germaanisiin kieliin suomi jätti jäljen balttilaisiin kieliin, lättiin ja liettuaan sekä jo kadonneeseen preussiin. Balttilaiset kielet ovat vanhimpia indoeurooppalaisia kieliä. Niitä on puhuttu Itämeren kaakkoisrannoilla kauan ennen germaanisia ja slaavilaisia kieliä.

  Ennen balttilaisia kieliä Etelä-Baltiassa puhuttiin protosuomea, mikä on todennettavissa paikannimistä kuten Väinäjoki. Suomi ja saame ovat joutuneet vuosituhansien aikana väistymään indoeurooppalaisten kielten alta pohjoiseen etelästä tulleen väestöpaineen työntämänä. Mitä tulee Venäjällä yhä puhuttuihin suomalais-ugrilaisiin kieliin, ne ovat sen kielen jatkajia, jota puhuttiin mesoliittisellä kaudella metsävyöhykkeellä Desna- ja Kamajoista pohjoiseen. Unkari on oma lukunsa. Unkarissa väitellään, ovatko unkarilaiset edes ugreja. Geneettisesti he ovatkin eri "rotua" kuin pohjoisemmat kielisukulaisensa. He ovat geeniperimältään pitkälti samoja kuin indoeurooppalaisten kielten puhujat. Nykyunkarilaisista suurimman osan esihistoriallinen kantaisä jäljitetään mieheen, joka kuului Ydna haploryhmään R1. Unkarilaisten R1 on selitettävissä siten, että kuparikaudelta alkaen Kaspianmeren pohjoispuolelitse tuli paimentolaisia Eurooppaan. Madjaarit tulivat 800-luvun lopulla Aarpaadin johtamina Karpaattien yli alangolle, jossa asuneet unkaria puhuvat heimot pakenivat Transsilvaniaan. Sieltä muun muassa szekelit palasivat vähitellen takaisin. He sulauttivat madjaarit ja säilyttivät ugrikielen. Madjaarit toivat unkarinkieleen karjataloussanastoa. Sajnovics löysi 1700-luvulla suomen ja unkarin sukulaisuuden, mutta noiden kielten on täytynyt erota toisistaan hyvin kauan sitten, sillä suomen ja unkarin yhteiset sanat ovat metsästäjä-kerääjäkulttuurin ajalta. Suomalaisista miehistä noin puolet kuuluu Ydna haploryhmään N1c, johon kuuluvien kantaisä syntyi paleokivikaudella jossakin Itä-Euroopassa. Toinen suuri habloryhmä Suomessa on I. Siihen kuuluvien kantaisät tulivat kivikaudella Vähä-Aasiasta Anatolian kautta Balkanille ja edelleen Tonavaa pitkin Keski-Eurooppaan.

    Suomalais-ugrilaisia kieliä puhuvat ovat asuneet indoiranilaista kieltä puhuneiden heimojen pohjoisina naapureina tuhansia vuosia. Molempien kielten sanoissa on paljon yhteisiä juuria. Kantaindoeuroopan hekvos, suomen hevos ja latinan equus ovat samaa juurta. Suomen sana `Häme` on samaa juurta kuin venäjän `Zemlja`, jonka yksi johdos on `Saame`. Indoeurooppalaiset ja myös turkkilaiset kielet ovat tunkeutuneet vuosisatojen kuluessa suomalais-ugrilaisten kielten väleihin. Suomalais-ugrilaisia kieliä puhutaan enää Pohjois- ja Koillis-Euroopassa sekä Karpaattien alangolla. Kaksi ugrilaista kansaa, hantit ja mansit, siirtyivät Ob-joen vesistöalueelle vasta jääkauden sulamisvesien synnyttämän jääjärven kuivumisen jälkeen. Sinne tuli myös samojedeja idästä. Suomalais–ugrilaiset kielet ja samojedikielet niputetaan yhteen uralilaiseksi superkielikunnaksi, mutta italialainen kielitieteilijä Angela Marcantonio esittää, ettei mitään uralilaista kielikuntaa ole olemassakaan. Unkari, saame ja suomi ovat vanhimpia Länsi-Euroopassa puhuttuja kieliä. Suomea ja varsinkaan saamea ei tuotu Fennoskandiaan "alkukodista" Volgan mutkassa, kuten kouluissa yhä opetetaan, vaan ne syntyivät jo myöhäispaleoottisella kaudella Länsi- ja Keski-Euroopassa. Kaikki indoeurooppalaiset kielet ja myös baski ovat myöhempiä tulokkaita. Kantaindoeurooppa tuli Eurooppaan Keski- ja Vähä-Aasiasta mesoliittisella kaudella. Yksi Italian niemimaalla puhutuista kielistä ennen indoeurooppalaisia itaalisia kieliä oli etruski. Se on kaukasialaisperäisen pelasgin sukuinen kieli, kuten Baskikin. Siihen viittaa baskin kieliopillinen ergatiivi-rakenne, joka on joissakin kaukasialaisissa kielissä ja myös sumerissa. Kaukasiassa on Iberia niminen paikkakin. Nimi tuli siirtolaisten mukana länteen. Siperia-nimikin saattaa olla Kaukasiasta, josta lähteneet ihmiset asuttivat Länsi-Siperian yhdessä Keski-Aasiasta lähteneiden kanssa yli 45000 vuotta sitten. Suomalaisten esivanhemmat tulivat Kaukasuksen kautta Eurooppaan. Kaukasuksella oli myös Albania niminen paikka, josta albanialaiset siirtyivät nykyiseen kotimaahansa.

                                                                                      PIETARIN TUHKIMO

Ihmeellinen tarina Venäjän keisarinnan savolaisista sukujuurista